Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta heitä poisvietäessä.
Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon, tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä, joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä kidutettiin.
Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan, toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että laiva oli tulessa.
Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.
Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.
Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.
Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa. Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.
He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos hänen eläessään.
Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.
Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja. Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa, vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.