Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin, tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine sydämineen!
Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä poluillaan.
NUIJAMIES.
Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.
Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan, jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille. Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki, miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi, aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.
Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan. Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä, jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan. Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin, että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä. Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.
Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa, silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret, omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois. Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.
Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että mäyriäisten kohtalon.
Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut; hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä, miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla. Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.
Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää laivaa liikkeessä.