Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa, menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.

Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa, vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja niin he lähtivät ulapalle.

Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen yhteiskuntalaitoksen alku.

Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan. Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen vaunuineen idät ja lännet.

Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka, jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde taivasta vastaan yöllä.

Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa sorakerrosten peittämänä.

Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään. Aivan tässä alla, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä. Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas sydämellisyys.

Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta, jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet; muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin, vihreisiin vaatteisiinsa.

Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.

Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.