Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia, mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi, kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo, kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät etäisille merille.
Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan uusia matkoja.
Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet, pahottelivat tuota vanhaa juttua.
Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.
Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin, mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.
Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.
Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan, tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa kansalle sen mukaan neuvoja.
Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva. Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja voimakkaalla kädellään.
Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu. Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.
Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä, koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun. Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen. Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi. Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine, arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju. Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.