Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.
Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat kätensä työhön.
Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui lepoon.
Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan puolesta.
Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.
Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään; ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä ankaroita herroja.
Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen, kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.
Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena ja punaisena.
Kuu kulki yli taivaan hymyillen Kevät-vainajan lempeätä hymyä.
Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.