Silloin hän sulki silmänsä eikä nähnyt enää.
LEIVO.
Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien väliä että hän alkoi pitää maasta.
Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä, täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti. Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.
Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti. Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.
Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen. Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine kasvoineen.
Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli, levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina ja kostean tuulen takaa ajamana.
Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.
Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui — kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle, aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.
Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi. Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.