Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.
Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään, oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.
Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa, joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä. Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä pikkupuita.
Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita, ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna, jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.
Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.
Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.
Tällainen on taru Pojasta.