Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa, kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan lähene roviota, sen hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu metsässä.
Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin, moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli tuomittu, se oli henkiheitto.
Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen oli kestänyt kaikkien luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen kulkuaan?
Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan; mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia kylmää vastaan.
Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.
Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on kadotettu maa.
Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat, säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista, jolloin pakkanen tuli maailmaan.
TALVI.
Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut alas repien maanpintaa.
Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto, miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.