Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä, lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.
Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen, niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät. Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.
Yö oli pitkä, pitkä.
Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut, ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.
Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan. Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien, osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen alastonna luomistaan odottaen.
Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.
Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota maata.
Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.
Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti. Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden; heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään — porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan, kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.
Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä. Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.