Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla, huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.
Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma. Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän olikin ihmiselle ylivoimainen!
Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään, kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku, joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?
Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia, kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson. Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.
Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen hävittääkseen koko maailman.
Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.
Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.
Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat menneet! Rovio oli sammunut!
Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet. Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt kolkkoon, tulvan peittämään metsään!