Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle, itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana. Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.
Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä, surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään, lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.
Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa, vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli ulkopuolella.
Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.
Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä, jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille. Petturille! Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.
Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten, korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa sähisevän joukon seuraamana?
Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?
Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi, avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan. Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella. Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.
Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli tehnyt ennen kuulumattoman teon.
Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä, kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.