Luonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli Valdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun salama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja löi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p—leeksi ja kiireesti jättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin tilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut makaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin ruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu; pää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.
Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat. Valdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut, koska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin armaita kasvoja.
Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui kysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa herraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä niin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.
Myöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella sanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein, erittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari eukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.
Aika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin tykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan, jonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun, torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen lakin, jossa oli mustia höyheniä.
"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!" sanoi hän ja kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.
Valdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa rykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin tinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin, Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.
Valdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän näki.
"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää saa itkeä."
"Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat vähällä juosta hänen silmistänsä.