Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa herralle leikkikapineista.
"Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."
"Sano minua isäksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa. "Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle, mikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi." Hän otti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen Valdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä siihen aikaan olikin aivan harvinainen.
"Mitä sinä teet sille nyt?" kysyi poika.
"Minä vedän sitä," sanoi Akselinpoika, "sillä muutoin ei se käy eikä näytä aikaa."
"Se on elävä," huusi Valdemar iloa täynnä. "Kuulehan vaan, kuinka se napsuttaa!"
"Ei, rakas poikani," sanoi ystävällinen herra, "tämä on kuollut taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta rattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle vetämällä." Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.
"Tästälähin minä itse vedän sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympäri lattiaa.
"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi," sanoi lempeä vaimo ja suuteli häntä.
"Isä! äiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin.
Kristian itki kovasti.