"Mikäs minun isäni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hänkin ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa?"
"Ei," sanoi Kristian; "ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta hän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta Espanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa."
"Oi, sepä on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minä tahtoisin niin mielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös, Kristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että ihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on ahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka kutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti. "säilytä aina tämä tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun menestykseen ja kunniaan."
Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tämä.
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa, sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa hänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti ijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot tekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar oppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja Engelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös kuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin ulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä vuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären, vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei voinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan oikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli tosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti Erikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja sopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja ansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli hän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli Margaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka. Kun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti kunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden hedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.
Aikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun hän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden käytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin Valdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: "sinuakin kerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti ja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa vesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja hedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun Valdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja esi-isiäsi kehnommaksi."
"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui hänen rinnoillensa.
Hän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän säikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin kalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa valitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.
"Seis, Valdemar!" sanoi hän heikolla äänellä, "sinä teet pahaa sisarellesi." Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.