"Tämäkö minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon äsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja laski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli sanomaton.
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi hän.
"Hänellä ei vielä olekaan nimeä," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin, Elisabet; miksi nimitämme hänet?" He neuvottelivat nyt kauan ja arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet siitä.
"Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on."
"Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä miehellensä. "Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen nimensä sentähden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]
"Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hänelle nimen; sanokaamme häntä Signeksi!" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän tuomiokirkossa sillä nimellä.
Elisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt Akselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut opettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja erittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran hänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.
Talvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän alussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä Sorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja Elisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen muuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.
Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa hänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa koskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen nuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia. Kristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin taitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä pieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt mitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä. Kuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. "Äiti-raukan," sanoi hän, "ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se surisi itsensä kuoliaaksi" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka heille tuotti suurta iloa.
Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen pois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna muuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin Valdemarin lemmikki.