Kun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä, ikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu, eikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää kiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi syliinsä.

"Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä.

"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe minun kuningattarekseni."

Elisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.

"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika kuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.

Näiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja Signe, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvä on, että mies on vähän vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun hänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; "Valdemarin kypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme laskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme tulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan autuudessa." Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä huomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän päänsä päälle.

Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä oleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän myöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli tulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi jokaisen linnun nimen.

Heidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin onnellinen, tahi oikeammin: hän oli onneton, että keksi erään puun latvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä ääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa, saavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte antoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.

Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen häkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti ruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon huvitusta tästä saaliista.

Kesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin seuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin, jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin, milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar ja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos ja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla naurettavilla hypyillä.