Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan asettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten valtiolta korvausta.
Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle alttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi sentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet, harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.
Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa omaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo minun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saan kyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse mitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse koskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."
Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen monissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse kaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen jäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki, eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet päästä Margaretan valtaistuimelle.
Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä aamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan hänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta, joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa sielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin jäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa todistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg polvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen kasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. "Kuule rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tämän hyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa. Hänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä sammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi valvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun suojassasi!"
"Amen!" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg aikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin läheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada oikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.
Vähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki Guldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka armeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.
Vanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. "Tulkaa rakas rouva," sanoi hän, "menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte mennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen. Hän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin kärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä."
Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella halulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen. Guldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat ystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni, nyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole hiljaa, hyvä Valdemar!" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja toisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin. Heidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko armeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta alaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan avatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.
"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; "suotteko minulle, lapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää pöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan kätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on leskien lohdutus ja isättömäin isä."