"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla," sanoi ukko, "mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt meidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa kaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle, mistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen ja kodon."
Guldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen hurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen tykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja veti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken oli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus hallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea vastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen ystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla nöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.
Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari Petterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut monitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista yötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg ja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella polvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän rukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen kuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja iloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.
Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter joka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan ylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja aatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen. Tällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari Petterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin työskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille hienompia naisten käsitöitä.
Hän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa korvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen hoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti vähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean kiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa voitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän jälleen ilmoittaa itsensä. — Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.
Guldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen toivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä. Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä maahan päin.
Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs kippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä lisääntyvään kaupunkiin. "Minun päivätyöni on loppunut." sanoi kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui, katosi hänen näkyvistään. "Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan menemään."
"Ei;" huusi Guldborg, "teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava isäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne."
"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä," sanoi Petter ja nosti Valdemarin polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä kauan lastenne tähden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan rukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg vanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon muuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.
Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä. Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.