"Voitto tahi kuolema!" huusi ruunattu sankarina astuessaan ensimäiselle patterialle, joka käännettiin vihollisen laivastoa kohti, ja "voitto tahi kuolema" kaikui tuhansista suista, kun tykit aukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivät kyllä vähin hävitystä Tanskan sotureissa; mutta tämä tuli ainoasti heidän maapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden ohitse. Laivain kuulat lensivät taas enimmiten mitään vahinkoa tekemättä patteriain ylitse ja vähitellen syttyivät itse laivat palamaan. Meri oli täynnä lyötyin vihollisten ruumiita, Köpenhamina vapaa ja voiton ruunu säteili Filippan kauniilla otsalla.
Palavain laivain tuli valaisi kevät yötä, kun kuningatar vei jälleen voitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellä veisasivat he yhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan riemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut ainoasti sankarinna; suloisin naisen sydän sykki hänen rinnassaan, ja kun hän päivää jälkeen meritappelun näyttäytyi tavallisessa puvussaan, kävi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti kärsiviä ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isän, miehen tahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ryöstetty, näytti hän olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa edellä oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi jumaloitsemiseksi. Heistä näytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidän sekaansa.
Kuningas oleskeli vielä Sorön luostarissa, ja Filippa tuli sentähden hänen luoksensa itse ilmoittamaan sitä kunniarikasta voittoa, jonka hän oli saanut. Kylmästi ja ylönkatseellisesti otti hän jalon kuningattaren vastaan ja käski hänen viipymättä mennä Roskildeen, siellä likemmin kertoaksensa hänelle sen urostyön seikoista, joka kerrassaan turvaisi Tanskanmaan itsenäisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar hänen käskyänsä, ja huomasi Roskildessä sen katkeran totuuden, että kuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan ja antanut kietoa itsensä hänen hovineitsyensä, tuon alhaisen Cecilian juoniin. Tämä nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja irstaista yksinvaltiasta, oli syynä siihen kylmyyteen ja ylönkatseesen, jolla hän nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellä kuninkaalle tekemällä palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hänen epävakaista sydäntänsä lähemmäksi.
Kuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hän kaikkea toivoansa heittänyt voittaaksensa hänen huikentelevaa miestänsä, sillä aina siitä päivin, kun hän matkusti Köpenhaminaan, oli hänellä toivo, joka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hän olisi aikonut ilahuttaa kuningasta Sorössä, ell'ei tämä olisi häntä niin häpeällisesti karkoittanut näkyvistänsä; hän tunsi nimittäin tulevansa äidiksi.
Filippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa katsoi iloisella odotuksella sen ajan täytenemistä, kun Erik Cecilian seurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden kuningaslinnaan. Hän tunsi jo edeltäpäin hänen tilansa, ja sen ynnä heitä yhdistäväin siteiden kanssa olisi pitänyt häntä liikuttaa armeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tämä ei olisi ollut niin viehättävä ja kauniskaan kuin hän todella oli; mutta tuossa pimitetyssä ei vaikuttanut mitään se, mikä liikuttaa tavallisesti ihmisiä; hän vaan inhoi hyvillä avuilla lahjoitettua puolisoansa, häpäisi häntä pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hänelle, monta päivää odotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmäin eteen. Filippa kuunteli hiljaisesti hänen vihansa sanatulvaa, mutta kun hän mätti kirouksia häntä ja hänen vielä syntymätöintä lastansa vastaan, silloin oli hänen sydämensä valmis puhkeamaan, ja hän huokasi puoli-ääneen kohottaen kyyneleillä täytetyn silmänsä taivaasen päin: "O Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä!" Uusi kirousten virta tempasi pian hänen ajatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet kelvottoman puolisonsa silmäin edessä, ja silloin sattuivat hänen silmänsä tapamaan entistä hovineitoansa, joka nyt oli hänen ylevä, hallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hänen sijansa, ja hän keksi samalla, että hänkin oli kaukana raskauden tilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tästä varmuudesta lankesi sorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin.
"Laske irti hänet," huusi hurjatar, "sinä olet ainoasti määrätty minun palvelukseeni!" ja kun nainen kuningatarta säälien viipyi, juoksi Cecilia hurjana sinne ja rääkkäsi häntä. Neitonen laski nyt kuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa.
"Viekää häntä ulos," sanoi Erik jonkunlaisella sääliväisyydellä, kääntäen pois kasvonsa.
"Haa!" huusi Cecilia, "hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielä keinonensa? ja pidätkö sinä tämän pelin totena? Jos vähäkin käytät järkeäsi, niin näet, että koko pyörtymys on ainoasti juoni eroittaa minua sinun käsistäsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyä karhua ympärinsä rautakahleissansa."
"Saatanan kautta! Se ei saa olla! Ylös, teeskenteliä," huusi Erik, jonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman kuningattaren silkkihivukset kätensä ympärille, vetäen hänen ovelle. Kun rääkätty ei vielä herännyt pyörtymyksestänsä, nousi hänen raivonsa niin korkealle, että hän potkaisi häntä niin voimakkaasti, että hänen tietoisuutensa palautui.
"Armoa!" huusi hän nyt, "armoa viattomalle, joka lepää sydämeni alla!
Erik, sääli syntymätöntä lastasi!"