"Ei yksisään enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tämä tomuun tallattu hyvä-avuinen, sillä hän pelastaa tänä hetkenä häpeällisen murhaajansa hengen, jonka pään päällä jo koston miekka riippui hivuskarvassa."
"Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitää tuleman hänen palkaksensa," sanoi lääkäri kyynelsilmin.
Filippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme päivää taisteli hän hirmuisissa vaivoissa, kunnes hän sai kuolleen keskoisen, joka oli murhattu hänen sydämensä alle.
Kauan häälyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin voitti hänen vahva luontonsa. Hän sai vähitellen niin paljon voimia, että hän kolmen kuukauden kuluttua taisi jättää sairas-vuoteen, jossa hän kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman päätöksen ijäksi päiväksi paeta tyranniansa, ja siitä lähin pyhittää kauniin elämänsä rukouksilla ja jumalisuuden harjoituksilla. Hän jätti salaisesti Roskilden ja matkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekä kärsimänsä rääkkäykset pian musersivat hänen jalon sydämensä.
Pohjan kansa tunsi äänettömällä kauhistuksella, että sen suojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian myöhään häpeällistä käytöstänsä häntä kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi heikon hallitsian vielä lujemmin verkkoonsa. Hän huimentui pian alinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys saavutti korkeutensa. Hän puki itsensä loistolla, ja Erik parka oli ainoasti välikappale hänen kädessään. Hän möi virkoja, arvoja, tallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle.
Ainoa valtion säätyistä, joka vielä oli Erikille kuuliainen, oli hengellinen sääty, koska hän melkein orjallisesti heittäysi sen vallan alle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillä sovittavansa taivasta, jota hän tunsi olevan syyn pelätä.
Voidaksensa papiston lisääntyneen vallan kautta kokonansa saada valtansa alle muut säädyt, sekä vasten oikeutta anastaa itsellensä ja kuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille neuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa hän oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erästä aatelisherrasväkeä matkoilla etelä-Europassa. Hän lopetti pitkän puheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa keinollisuudesta, näillä sanoilla, joita hänen oma loppunsa sattui todistamaan; "Inkvisitionin rauta-käsivarressa on tuhansia käsiä, joiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsiä. Jospa pahantekiä vielä kauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hänen petollisen sydämensä ja heittää sen ikuiseen liekkihin."
Erik vastaan-otti ilolla tämän alhaisen vaimon neuvon ja tuumi salaisesti Seelannin piirikunnan piispan, Jöns Antinpojan kanssa keinoista tämän verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi päättivät yhteisesti vetää Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka onnistuikin toivon mukaan, koska tämä ankara katolilainen oli kauan kiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikä mitään niin kiivaasti halunnut, kuin saada käyttää tulta ja miekkaa palauttaaksensa taivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli vilinäisillään. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin varovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttä tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon intoansa, oli muka väkivallan ja vääryyden perinpohjainen vihollinen.
Piispa Jöns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelijöitä, ja hänen musta kaapunsa kätki kaikkiin paheisin perehtyneen sydämen. Kuitenkin kunnioitti kansa häntä pyhimyksenä, koska hän alinomaa nosti kieron silmänsä taivasta kohden, kun hän näyttäytyi, eikä ollut kitsas apostoliselle siunaukselle.
Tällä miehellä ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa panemaan toimeen, mitä olivat päättäneet, huolimatta sen voiton hirmuisuudesta, jota siitä toivoivat saada.