"Ei, hyvä Märtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken asettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä, jolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka tuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä voisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista? Tulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi huolta Valdemarista ja sinusta?"
"Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.
"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?" sanoi emäntä. "Te teette nyt hyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin paljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin voitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta Albrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan rapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä seisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla seisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja teidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te jälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille hyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne."
Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin välillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei hän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja Gertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen äitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa, joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he todellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen matkueen tuloa.
Valdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä odotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä kuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei myöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja hänen avujansa kiitettävän.
Vähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti kadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää liikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi hänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa hevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella lämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat häälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli kansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta odottaessa.
Vanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta. "Minun täytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hän, "että kuningas on muhkea herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti. Hänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin sanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset naiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta, niin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'"
"Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän ensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hän kovemmin, ja kun eukko ei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: "Ja kuningatarta!"
"Tuleeko kuningatar?" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. "Kuningatar tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko lisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi ehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä lähemmäksi.
"Minä voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla äänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi vanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydä heitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt, mitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon vaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis virhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: "Te olette väärässä, hyvä kansa; pysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän ei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!"