"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"
Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.
Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.
"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen viattomuutensa."
Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.
"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.
Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.
Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.
"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään. "Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä, muistatteko?"
"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa.