"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä, vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä, ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla yksinäni!"
Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine, jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.
Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta, ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä, jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.
"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle, jolle hän sanoi:
"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"
"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme kiedotut — — —"
"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä," sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui hänen kielellään.
"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!"
"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte tänne!" käski Cecilia.
"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi; "elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, että vereni — — —"