Lääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti hänen kaikkea muuta ajattelemasta.
"Hänellä ei ole vaaraa," vakuutti lääkäri; "ei yksikään luu ole musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet."
Näistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna
Valdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.
"Onko hän pelastettu?" huusi hän; "ah Jumalani, veri juoksi hänen kasvoistansa!"
"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinä kuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä."
"Kyllä minä olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillä minä tahdon niin mielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä, vanha herrani," jatkoi hän lääkärille, "menkää ja sitokaa häntä, sillä hänestä juoksee varmaan verta."
"Hän ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lääkäri painavasti ja meni tiehensä.
"Sinä saat varmaan hänen nähdä," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet juoksivat hänen kauniista silmistänsä.
Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi vähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja vaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.
"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?" kysyi musta Kristian.