"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta jakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä tarvita minun apuani."
Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.
Valdemar nukkui.
Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.
"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen kätensä.
"Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus.
"Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten voi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän on kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne."
"En tohdi," vastasi Kristian, "sillä herrani ja rouva pahastuisivat siitä minuun.
"Ei!" sanoi Valdemar, "he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat niin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä käsin ja jaloin."
Samassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.