Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain. hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä, ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian paistaa hänet.
— Hui, — sanoi Lalli. — Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.
Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia, jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.
Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä rikki.
— Odotas, minä autan sinua, — sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen sillä reiän kuoreen.
— Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa.
Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.
Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen, tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja sähisi uhkaavasti:
— Rosvo! Varas! —
Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi vaivata häntä.
Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli tehnyt pohjoisnavalla. — Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn. Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja, joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat, auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun selässä ajaa karautti Lallin luo.