— Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, — sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. — Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on tapahtunut?
Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti, että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.
Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:
— Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.
Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja, vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi, pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista, kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta kamelikurjenajosta.
Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen, mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.
Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista, ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli loppumaton satuvarasto.
Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit. Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.
— Minä pidän sinusta, poika, — sanoi ukko lopulta, — ja pidän myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.
Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä haluamassaan paikassa.