Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli omituisia, haalistuneita kirjauksia.
— Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, — kuiskasi hän juhlallisesti, — mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy sinun tuoda matto takaisin.
Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa päästä sinne missä Villi oli.
Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa, mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea. Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä, ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.
Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää, sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.
Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen ylvästä harjaansa.
— Vai niin, ihminenkö, — karjaisi peto. — No niin, tapanani ei ole syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs varasi nyt, poloinen! —
Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät torahampaansa sitä vastaan.
— Villi, — huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja hämmentyneenä. — Mitä tämä merkitsee?
— Minun vaiheistani on pitkä tarina, — vastasi Villi. — Kerronpa sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan ensin, minne sen pitää viedä sinut.