— Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, — vastasi Lalli. — Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.
— Siinä teet oikein, poikaseni, — sanoi norsu. - Aina on toki ennen muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.
Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi sen Lallille.
— No, minne minä nyt kuljetan teidät, — kysyi norsu ja toitotti merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.
— Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, — lausui Lalli hetkisen mietittyään.
Norsu röhkäisi halveksivasti.
— Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, — puhisi hän. — Mutta koska tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.
Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren, mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.
— Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan valkeanahkainen, — röhkäisi hän halveksivasti.
— On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, — vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja kauniimmat kuin mustat.