— Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, — sähähti sarvikuono kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.
— No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, — pyysi
Lalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.
Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:
— Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt. Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin tiheässä lehdikossa.
Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.
— Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, — sanoi apina äänessään ystävällinen sävy.
— Mikäs sinä olet? — kysyin minä.
— Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, — motkotti apina. — Mahdat olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä pelkää, en minä sinulle pahaa tee.
Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään. Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas, ja norsu polki sen jalkoihinsa.
— Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, — mörähti norsu hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, — ja sen tähden olen myöskin sinun ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.