— No niin, — jatkoi Villi kertomustansa, — sillä välin oli ehtinyt aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä, minkä hän tekikin.
He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet, toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja, seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.
— En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, — sanoi norsu huolestuneesti. — On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille molemmille onnellista matkaa.
Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.
Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä, mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja suhisivat.
— Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät poskissa, — kuiskivat he. — Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!
Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat, että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä. Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa julisti hänet pyhäksi.
Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.
Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen, asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.
— No, mitäs me nyt teemme, — kysyi Lalli aivan alakuloisena. — Emme voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.