Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus. Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä. Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.
Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti. Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle, sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi. Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.
Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin, sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.
Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä saisi nähdä heidät todellisuudessa.
Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.
Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas jonkunverran matalampaa.
— Kissa vieköön, — sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa otsaltaan.
— Mikä kissa, — kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein, kauhistunein silmin.
Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla sävelellä:
Lalli, Lalli punapää
kissaa lyödä läiskyttää.
Mirri pyytää säälimään,
Lalli vain ei säästäkään.