— Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, — sähisi Villi kiukkuisesti. — Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.
Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti. Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka olisi tahtonutkin.
— Mikäs nyt neuvoksi, — kysyi Villi vapisten.
— Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, — kuiskasi
Lalli vastaukseksi.
— En minä osaa uida, — valitti Villi surkealla äänellä.
— Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet sellainen pelkuri-raukka, — vastasi Lalli suutuksissaan.
Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.
Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä, jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän, ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan. Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.
Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili jo hänet.
— Petturit, roistot, — kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen, niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.