Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.
— Kuka sinä olet, tyttö, — kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi olevansa turvassa krokotiilin hampailta.
— Nimeni on Sindra, — vastasi toinen, — mutta en ole tyttö, vaan leskivaimo.
— Leski, — nauroi Lalli, — kuinka voit olla leski, kun olet noin pieni?
— Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, — vastasi Sindra uljaasti. — Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat, englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut? Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.
Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan, mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä ihmetellyt.
— Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, — lopetti hän. — Mutta ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja mielessäni kuvittelin.
— Emme me olekaan intiaaneja, — nauroi Sindra. — Meitä nimitetään hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen, sitä toki tiennyt?
Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän kuin hän itse.
— Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? — jatkoi pikku leski. — Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat. Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa vain saadakseen niellä minut.