Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta, ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti, puolittain surullisesti:
— Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko, poikaseni, kuuletko!
— Emme vain me, emme vain me, — ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta, missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.
Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään seurasi pieni tiikerinpentu.
Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle, mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.
— Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.
Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet kappaleiksi.
Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.
Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.
— Mitä me nyt teemme, — kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.