Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,
— Mitä sinä täällä teet, pikku herra, — kysyi norsu, kääntyen Lallin puoleen.
— Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, — vastasi
Lalli.
— Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä vaarallisia eläimiä, — sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. — Maantie ei ole kaukana täältä.
— Sen kyllä tiedän, — vastasi Villi vähän nyreissänsä. — Tulin äsken sillan ylitse.
Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden, metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät. Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.
Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat heistä söivät vain riisiä.
Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia, englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei ymmärtänyt englantia.
Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.
Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.