Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada nähdä seutua.
— Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, — vastasi päällikkö vakavasti. — Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.
Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.
Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi. Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin noitarummun pärinää.
Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.
— Tule tänne, — huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.
Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen saapuneena.
— Tämä vasta on hauskaa, — myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven reunalle. — Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.
Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa väriloistossa.
Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana, jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.