Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.
Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö. Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.
Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:
— Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.
— Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, — vastasi toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. — Me istumme juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä, mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.
Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan rohkeaksi.
— Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian jotakin maukkaampaa, — sanoi hän koettaen laskea leikkiä. — Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.
— Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? — vastasi kondoreista toinen. — Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun nimi on Chimborazzo.
— Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi, että hän on sinulle kohtelias, — juorotteli äkkiä toinen kondori käheällä äänellä. — Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!
Toinen kondori näytti vielä epäröivän.