Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa. Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen, mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.
— Tule, Villi, — huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.
Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan, huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.
6. Austraalia.
Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria, jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.
Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi, että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti, että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.
Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro. Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä hänen kimppuunsa joka taholta.
— Huh, — huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.
— Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, — kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia, vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.
— Hyvältäkö maistuvat? — kysyi Villi ivallisesti pilkaten.