— Erinomaiselta, — vastasi eläin.

— Mikäs omituinen otus sinä olet, — kysyi Lalli.

— Minä olen nokkasiili, — sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. — Minun sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.

— Hoi, naapuri, — huusi hän vikisevällä äänellään. — Olemme saaneet pitkämatkaisia vieraita.

— Tulen, tulen, — vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.

— Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette Austraalian vanhinta nisäkässukua, — selitti nokkasiili, nielaisten suun täydeltä muurahaisia.

— Aivan niin, aivan niin, — vastasi nokkaeläin mahtavana. — Me olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.

— Vai niin, — tokaisi Villi halveksivasti. — Mitähän hyötyä on siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.

— Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, — arveli nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan aivan häpeisiin. — Mitä minuun tulee, — jatkoi nokkaeläin — niin päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se sille jotakin mahtaa.

— Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto, — sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.