— Nyt ilostuu isäntämme, — sanoi toinen poika taistelun tauottua. —
Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.
Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen Niku ja Timu.
— Oletteko te kaikki täällä noin mustia, — kysyi Lalli.
— Ei suinkaan, — vastasi Niku. — Useimmat ihmiset täälläpäin ovat valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.
— Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, — sanoi käheä, soinnuton ääni tiheiköstä. — Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo, missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.
Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat ja eläimellisemmät kuin poikien.
— En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, — sanoi Niku anteeksipyydellen. — Luulin isän maanneen päissään navetassa.
Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.
— Se on yhdentekevää, — sanoi musta mies yskän tauottua, — Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka osaa heittää hänen tavallaan.
Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen, suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon, laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta tuli kohta takaisin omistajansa käteen.