— Häts, häts, — huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.
Muutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja, jotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita selkään.
— Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, — sanoi Maru miettivästi. — Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne ruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat lampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet ahdistamaan eläviä lampaita.
Lallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat linnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan määkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään tarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti kivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He jättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.
Viidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän tultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille vastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu näyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat heitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka sanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja turhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei uskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta tämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.
Lalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita. Toisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat syötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä. Muutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista Lalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää hävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut niin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut vaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat nelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja ihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun oksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka hiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin lampaan ryöstäjä.]
Äkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä, jotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli hiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin. Ne muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja tekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla nahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain silmin. — Kenguruja, — selitti Maru.
— Kas vain, — huusi eräs niistä, — siinähän on vanha Maru. Piti! Piti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa olet aikasi elänyt.
Pojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha metsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.
— Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, — huusi hän. — Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.