Hän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä maanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta edellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän tarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja pieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin. Karttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä pienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä valtameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne todellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta hypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat kaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä hän maapallon pyöriessä putoaisi.
Kun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki vähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli kiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan suunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi ohitse.
— Uskallammeko me, Villi, — kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä pistettä.
— M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle maapallolle.
Sitten he lentää suhahtivat ilman halki.
Mutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan yritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän suolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta vaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin hän oli vajonnut.
Pintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen. Hänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan ja sieraimistaan.
— Mikähän soma valtameri tämä olikaan? — ajatteli Lalli. — Sehän näytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka puolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein keskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni se kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat vedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit hiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän rannasta. — Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli huomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli aivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut olla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut olla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä hyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.
Hän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi silloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla. Hän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi uida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.
Vähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden loiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä paremmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai kiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi kiipesi rungolle märkänä ja nolona.