— Huh sentään, — sanoi Villi, — tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän on niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.
Samassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä uudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä luiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin Villikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä, joka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän koetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran kiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt vedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein hän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä tasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.
— En minä vain pidä vedestä, — sanoi Villi, sittenkun he olivat hetkisen ajautuneet maata kohti, — mutta tuolla pohjassa on sellaisia kauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!
Kun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän saattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin syvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta. Siellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista muodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden terälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun joku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat kalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita eläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja väriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai hämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät hitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä lonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä, että Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä huvikävelylle näihin metsiin.
Hitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti. Lallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja Villikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan pyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin lähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren kalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka selkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti heidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli tajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa mennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala hänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.
Samassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota molskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli otteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen jalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien maininkien häntä huuhtoessa.
Kun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta missään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen matkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä oli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.
Silloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle, kimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret ja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki niin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää, että Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä pelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän täältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon hän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä kiittäminen.
— Röh, röh, — kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni. — Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen paikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.
Lalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika tirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti.