Lalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja päiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä rannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin reunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin tuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret kookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen nesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja maukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa tuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne sellaisinaan.
Saaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita Lalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla oli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä ja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain röhkäisi halveksivasti.
Lalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta koski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli todellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat saaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi muuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki oli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla sinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat ja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja niillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri näyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten maininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla lukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit kohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä riutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit etunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. — Miten kummalla ne olivat saattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?
Hän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.
— Huuda heille, niin saat nähdä, — sanoi se.
Ja Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania veteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat pikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki silloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.
Maihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin ja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa hän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät voitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa lopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.
Tuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta hän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän ystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.
Nyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin muutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo nukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli sinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään maailman eri puolilla.
— Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, — lopetti hän, — ja nytpä tahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on muutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.