Kovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä, ja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.
— Älkää minua tappako, — rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti raakalainen hyväntahtoisesti.
— En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra — sanoi hän ystävällisesti. — Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka olet joutunut yksin olemaan tällä saarella?
— En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.
Silloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa hypähteli.
— Enkä minäkään, — sanoi hän, — mutta minä pidän paljon sianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme juur'ikään ampuneet sian.
Lalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin tämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus häntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky kohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet jonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat he suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä lepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin olisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet lainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan saarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia lauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan, ja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla peräisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle kalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki raakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä alituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten taudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt taivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.
Äkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se osoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean mustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin nopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja häikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä pimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin raskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.
Raakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut, ettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi rohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan nousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui häneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja vonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja kaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin nousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen sellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen eteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli hän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten vuoteeseen.
8. Maanjäristys.