— Tuohan kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, — sanoi isä, kun Lalli oli lopettanut kertomuksensa. — Kaikki oli tietysti unennäköä, mutta yhtä kaunista voi se silti olla. Ei sinun tarvitse Villiä surra, se kyllä palaa pian.
— Unennäköäkö, — toisti Lalli aivan kiukuissaan. — Eivät ne ole voineet olla unia. Jollette minua usko, niin minä näytän, että voin vielä kerran hypätä tuolle karttapallolle. Tulkaa vain mukaan lastenkamariin!
— Sillä tapaa saa pojan parhaiten vakuutetuksi, arveli isä, ja kaikki lähtivät lastenkamariin.
Siellä oli karttapallo ja näytti niin pieneltä ja mitättömältä kirkkaassa päivänvalossa, ettei Lalli itsekään voinut ymmärtää, miten hän oli voinut sille hypätä. Mutta tiesihän hän, että kaikki oli todellisuutta, ja jos hyppäys oli käynyt päinsä eilen, niin voi se tapahtua tänäänkin.
— Sen täytyy olla liikkeessä, — selitti hän varmasti, mietittyään hetkisen.
Sanaa sanomatta pani isä sähkökojeen käyntiin, ja maapallo alkoi liikkua hitaasti pienen kuun sitä kiertäessä. Mutta aurinko näytti niin kalpealta ja himmeältä päivänpaisteessa, että hän tuskin tiesi, milloin oli päivä tai yö eri osissa maapalloa.
— Tuolla on korallisaari, — selitti Lalli ja osoitti pientä pistettä Tyynessä valtameressä. — On kai parasta, että hyppään sinne takaisin katsomaan, onko Villi siellä.
Isä ja äiti hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Lallistakin tuntui, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta, mutta täytyihän hänen todistaa heille, että hyppääminen kävi päinsä. Hän kiipesi sentähden sohvalle ja valmistautui hyppäämään.
— Varo itseäsi, ettet loukkaannu, — huusi äiti kauhuissaan.
Mutta varoitus tuli liian myöhään. Lalli oli ehtinyt tehdä hyppäyksen, — kuului rusahdus ja kolahdus — ja poikanen potki lattialla, pienen karttapallon kieriessä mattoa pitkin ja kuun kadotessa sohvan alle.