Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.
— Älä ärsyttele noita — varoitti eskimopoika. — Ne ovat kovin vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.
Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.
Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.
— Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, — sanoi Lalli ihmeissään.
— Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, — nauraa virnisti Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii, ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta! Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää jäätä.
— No, sepä onkin samantekevää, — arveli Lalli. — Sain aivan tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä vielä voi nähdä isäsi taloa.
— Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? — huudahti
Patsu aivan loukkaantuneena, — tuota valkoista tuolla?
— Sehän on vain jääröykkiö — nauroi Lalli.
Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.