— Teiltähän sulaa koko talo, — sanoi Lalli.
— Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, — vastasi Patsu äreästi. — Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon, suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.
He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja yhteen luuneulalla.
— Kuka sinä olet, — kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä, mustilla silmillään.
— Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, — vastasi Lalli reippaasti.
Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.
— No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika, tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan arvostelun heidän kodistaan.
— Jopa jotakin, — vastasi Lalli mahtavasti. — Meidän talomme Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin sata henkeä.
— Nytpä valehtelet, — kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen.
— Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme.
Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.
Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.