— Vai niin, — sanoi mammutti kummastellen, — sehän kuulostaa hyvin ihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten sukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja väkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä. No niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he saavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.
— Kiitoksia! — sanoi Lalli kumartaen taas. — Pitempää aikaa emme tarvitsekaan.
Sillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen lähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut vastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää pehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä silmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja salli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen kevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.
— Tämä käy yli ymmärrykseni, — se sanoi lopulta lempeällä äänellä. — Sydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma poikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa elävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai halveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa olla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella sinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?
Mutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin syöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän ympäri.
— Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit niin juhlallisesti, — hän sanoi. — Minä pidin alun pitäin sinusta. Sinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt ratsastamaan leveään selkääsi!
— Minut myös, minut myös! — pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin varovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin heidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.
— Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! — huusivat lapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.
Tämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena kevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa suuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin tiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen lävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka kulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän vieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin vesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen kävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä jääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat pilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.
Alhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli pyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä rinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti mättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli paikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen lomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.